Pudotus nimittäin.

Kirjoitan tässä sinulle rakas, sitä sinä edelleen mulle olet. kyllä mä muistan ne arkielämämme ongelmat, muistan hyvin se tyytymättömyyden joka väritti kotimme ilmapiiriä, kun kaksi ihmistä on niin kaukana toisistaan vaikka jakavat kodin ja sängyn. muistan sen ja ne riidat ja hajoamiset, erouhkauset puoleltani ja katkeruuden siitä ettei elämästä tullutkaan semmoista kun olimme suunnitelleet. emme sopineetkaan yhteen ja sekös oli kova pala.

ongelma nyt on se etten enää ajattele sitä niin, olen nyt viettänyt kanssasi sen verran aikaa, että tiedän että olemme molemmat muuttuneet ja että meillä on kynyään kivaa, puhumme aiheista joista emme enää kotona puhuneet, huumori on hyvää ja sitä on riittävästi, arvostamme samoja asioita ja tulevaisuudeltakin toivomme samaa. se mikä tekee tästä ihan sietämätöntä on se että sinä et enää ajattele niin, vaikka selkeästi nautit seurastani, sulle se ei enää merkitse jatkuvuutta ja kahden ihmisen läheisyyttä. olen sulle yksi  muiden joukossa ja sitä on tiedätkös ihan hirveen vaikeata kestää ja ymmärtää, koska minä rakastan sua edelleen, rakastan niin että tuntuu. rakastan kaikkea sussa ja tiedän että jos antaisit tälle mahdollisuuden, se voisi toimia, miksi emme koittaisi? elämässä ja tosirakkaudessa on kuitenkin kyse ihan muista asioista kuin siitä että se on aina on ruusuilla tanssimisesta. se on sitä miten kuitenkin lopulta on se joku jonka vierestä haluat herätä. mikset enää tunne niin ja miksi et uskaltaisi enää yrittää?

tästä tullaan siihen, josta tunnen suurta häpeää ja riittämättömyyttä, se miksi minulla on näin paljon kysymyksiä on se etten ole uskaltanut aloittaa vakavaa keskustelua näistä aiheista, en uskalla koska pelkään reaktiotasi. pelkään että koet että roikun, edustat itsenäisyyden perikuvaa ja pelkään että sorrat minut jos näytän etten olekaan ihan yhtä itsenäinen kuin sinä. minä tarvitsen sinua, haluan ja tarvitse sinut elämääni. en vain uskalla sanoa sitä. kuinka säälittävää. kuinka säälittävää että roikuin näissä peloissani ja koitan selviytyä avaamatta suutani. tänään olisi ollut tilaisuus, olithan siinä vieressä, mutta esitin reipasta ja puhuin muista asioista. et sinäkään halua puhua, en voi jättää sitä vastuullesi. kun minä lähden omaan kotiini, uhraatko minulle ajatustakaan enää illalla? herätänkö sinussa enää mitään tunteita? minun täytyy avata suuni ja puhua, tuntuu ettei oikeanlaista hetkeä vain ole tullut. tuleeko sitä koskaan.

mulla on sua niin iso ikävä, että sattuu fyysisesti ja kun vain mietinkin alkavaa viikkoa ja sitä miten nämä sanomattomat sanat pyörivät mielessäni, tunnen pelkoa, ahdistusta ja huonommuutta. järkeni sanoo että jos vain aukaisisin suuni ja saisin sanottua sen kaiken ja vaikka lähtisit vain ovesta, tietäsisin tehneeni kaikkeni, avanneeni sydämeni vielä kerran ja jos et siihen tartu niin ei ole enää mitään mitä olisin voinut tehdä toisin. vihaan jossittelua ja nämä sanat alkavat painaa päässäni jo liikaa. mun on puhuttava, pian, otettava riski ettet enää rakasta. koska loppupeleissähän tarina menee niinkuin se on tarkoitettu- enkä voi sille mitään. muista kuitenkin se etten minä ole mikllään muotoa valmis luovuttamaan.

jottei kenellekkään jää epäselväksi, nyt sattuu. ihan itseaiheutettua tuskaa, olisin voinut lopetaa tämän jo tänäänkin.