minulla ei ole ollut voimia eikä aikaa kirjoittaa. elämä menee eteenpäin ja vointini on vaihteleva.

joskus kuolen edelleen ikävästä ja toiset päivät ovat parempia. On ollut kiireitä ja muuta ajateltavaa, mikä on hyvä. toisaalta väsyn nykyään hyvin helposti, sillä en ole elämäni kunnossa, suru ja pettymys syövät edelleen voimavarojani, tunen itseni avuttomaksi toisiaan tämän edessä ja hänen edessään. voimattomaksi, jotenkin alakynnessä olevaksi.

Näemme edelleen, silloin tällöin ja sillä hetkellä olen onnellinen, rakastan hänen seuraansa ja en tajua miten yhtäkkiä hän kokee että kaikki välillämme on kadonnut, sillä tunnen sen väreilyn edelleenkin. ainiin, tästähän tullaan siihen etten ole vieläkään saanut suutani auki, kun ensi kerran tapaamme, aion kertoa tämän kaiken sisälläni vellovan, hän ymmärtää varmasti, etten oleta enkä odota mitään muuta kuin rehellistä puhetta. sen olen ansainnut. ja hän myös.

haluaisin päästä jatkamaan elämääni, olen elänyt yli vuoden kierien tuskassa. se alkaa nyt riittää, vaikka rakastankin häntä, minullakin on rajani, joiden yli minua ei roikoteta. ylpeydestäni ei ole paljon jäljellä mutta pidetään nyt edes se osa.

rehellisesti sanottuna en ole uskaltanut luopua hänestä kokonaan siksi että pelkään vielä liikaa elämää täysin ilman häntä ja kontaktiamme. vauikka tiedän, että se saattaisi loppupeleissä satuttaa minua vähemmän, tietääkö joku miten luovutetaan kun ei uskalla vaikka näkee että peli on menetetty? pelottaa kertoa hänelle tunteistani, mutta onko niin että kadun myöhemmin jos en sano niitä vielä kerran ääneen hänelle? haluaisin olla rakkaudessa rohkea, sanoa tehneeni kaikkeni, joten eikö silloin ole niin että pelosta huolimatta minun on vielä kerran sanoattava tämä kaikki julki ja sitten annettava olla, jos tunteeni ovat täysin yksipuoliset. tämä on yllättävän vaikeaa edelleen näin vuoden jälkeen, olen eheytynyt paljon, saanut elämääni uusia, ihania asioita, olen oppinut uutta ja kerrannut vanhaa. olen tullut itsenäisemmäksi, toisinaan olen kuitenkin myös yksinäinen. paljon on tapahtunut, on aika päästää irti.

Pudotus nimittäin.

Kirjoitan tässä sinulle rakas, sitä sinä edelleen mulle olet. kyllä mä muistan ne arkielämämme ongelmat, muistan hyvin se tyytymättömyyden joka väritti kotimme ilmapiiriä, kun kaksi ihmistä on niin kaukana toisistaan vaikka jakavat kodin ja sängyn. muistan sen ja ne riidat ja hajoamiset, erouhkauset puoleltani ja katkeruuden siitä ettei elämästä tullutkaan semmoista kun olimme suunnitelleet. emme sopineetkaan yhteen ja sekös oli kova pala.

ongelma nyt on se etten enää ajattele sitä niin, olen nyt viettänyt kanssasi sen verran aikaa, että tiedän että olemme molemmat muuttuneet ja että meillä on kynyään kivaa, puhumme aiheista joista emme enää kotona puhuneet, huumori on hyvää ja sitä on riittävästi, arvostamme samoja asioita ja tulevaisuudeltakin toivomme samaa. se mikä tekee tästä ihan sietämätöntä on se että sinä et enää ajattele niin, vaikka selkeästi nautit seurastani, sulle se ei enää merkitse jatkuvuutta ja kahden ihmisen läheisyyttä. olen sulle yksi  muiden joukossa ja sitä on tiedätkös ihan hirveen vaikeata kestää ja ymmärtää, koska minä rakastan sua edelleen, rakastan niin että tuntuu. rakastan kaikkea sussa ja tiedän että jos antaisit tälle mahdollisuuden, se voisi toimia, miksi emme koittaisi? elämässä ja tosirakkaudessa on kuitenkin kyse ihan muista asioista kuin siitä että se on aina on ruusuilla tanssimisesta. se on sitä miten kuitenkin lopulta on se joku jonka vierestä haluat herätä. mikset enää tunne niin ja miksi et uskaltaisi enää yrittää?

 

tästä tullaan siihen, josta tunnen suurta häpeää ja riittämättömyyttä, se miksi minulla on näin paljon kysymyksiä on se etten ole uskaltanut aloittaa vakavaa keskustelua näistä aiheista, en uskalla koska pelkään reaktiotasi. pelkään että koet että roikun, edustat itsenäisyyden perikuvaa ja pelkään että sorrat minut jos näytän etten olekaan ihan yhtä itsenäinen kuin sinä. minä tarvitsen sinua, haluan ja tarvitse sinut elämääni. en vain uskalla sanoa sitä. kuinka säälittävää. kuinka säälittävää että roikuin näissä peloissani ja koitan selviytyä avaamatta suutani. tänään olisi ollut tilaisuus, olithan siinä vieressä, mutta esitin reipasta ja puhuin muista asioista. et sinäkään halua puhua, en voi jättää sitä vastuullesi. kun minä lähden omaan kotiini, uhraatko minulle ajatustakaan enää illalla? herätänkö sinussa enää mitään tunteita? minun täytyy avata suuni ja puhua, tuntuu ettei oikeanlaista hetkeä vain ole tullut. tuleeko sitä koskaan.

 

mulla on sua niin iso ikävä, että sattuu fyysisesti ja kun vain mietinkin alkavaa viikkoa ja sitä miten nämä sanomattomat sanat pyörivät mielessäni, tunnen pelkoa, ahdistusta ja huonommuutta. järkeni sanoo että jos vain aukaisisin suuni ja saisin sanottua sen kaiken ja vaikka lähtisit vain ovesta, tietäsisin tehneeni kaikkeni, avanneeni sydämeni vielä kerran ja jos et siihen tartu niin ei ole enää mitään mitä olisin voinut tehdä toisin. vihaan jossittelua ja nämä sanat alkavat painaa päässäni jo liikaa. mun on puhuttava, pian, otettava riski ettet enää rakasta. koska loppupeleissähän tarina menee niinkuin se on tarkoitettu- enkä voi sille mitään. muista kuitenkin se etten minä ole mikllään muotoa valmis luovuttamaan.

 

jottei kenellekkään jää epäselväksi, nyt sattuu. ihan itseaiheutettua tuskaa, olisin voinut lopetaa tämän jo tänäänkin.

Tervetuloa elämääni. olen pitänyt tätä blogia aiemminkin, mutta tänään poistin kaikki vanhat merkinnät, toki sitten kun elämä taas on kantimissaan olisi hauska nauraa omille jutuilleen, mutta nyt ne ovat vielä liian lähellä ja päätin aloittaa alusta. tällä tarinalla on oikeastaan monta alkua. se alkoi vuosi sitten kun tuli yllätysero. yllätys siinä mielessä etten ollut mitenkään päin valmistunut siihen että toinen on halukas luovuttamaan. hankaluuksia oli siis riittänyt, olimme onnettomia ja hukassa. minä sain vakavista keskusteluista voimaa kehittää meitä ja korjata, toinen ei ollutkaan enää samaa mieltä. ja siitä alkoi tämä tasapainoilu. kun nyt jälkikäteen mietin näistä asioita, en muista paljonkaan. muistan etten yrittänyt estää häntä, pelkäsin että se karkottaa hänet kokonaan elämästäni. en myöskään uskaltanut sanoa aivan rehellisesti miten hajottavalta se kaikki tuntui, koska sillä hetkellä kun tajusin ettei enää olla tasapainossa tämän yhdessäolo halun kanssa, pakenin jonkinmoisen kuoreeni. en uskaltanut oikeastaan edes hengittää, koska pelkäsin niin hänen reaktiotaan. hölmöä, mutta minkä ihminen paniikkireaktiolleen voi. kadun oikeastaan jokaista ainoaa tapaa jolla olen koittanut tästä selvitä. itse tiedän onnistuneeni, Hänen silmissään taidan olla aikamoinen rämpijä. tämä on tarina siitä miten en ole päässyt irti eksästäni(eikä hänkään täysin minusta) ja siitä miten koitan rämpiä läpi näiden soiden kohti eheämpää, hyvää ,tasapainoista elämää. Aikaa on siis kulunut vuosi, ajoittain jo tuntuukin paremmalta. ongelma lienee siinä että hän on edelleen elämässäni, murto-osalla siitä miten hän aimmin oli elämäni, ja se tekee tästä entistä kipeämpää. minusta on kehittynyt masokisti tunneasioissa, kun rämmitään, niin rämmitään sitten kunnolla.

Järjissäni minut pitää perhe, lemmikki ja ihana työ, joka antaa paljon. työstä onkin tullut selviytymiskeino. lomia pelkään edelleen, samoin yksinäisiä iltoja. olen rakentanut itseäni päiviön öin ehjäksi ja huomannut ettei se käy käden käänteessä.  Olen koittanut kaikkea, mutta muistot ja itsesyytökset ovat painavina, pakottavina takaraivossa. Siksi päätin aloittaa tämän blogin alusta, josko se pitäisti nyt järjestykseen näitä tällä hetkellä mielessä pyöriviä ajatuksia, joista yritän saada kiinni. Edessä on loistava tulevaisuus!

 

Jotta ei menisi aivan synkäksi, lähellä sydäntäni on kodin asiat, desing, kaikenmoinen näpertäminen sekä urheilu ja terveellinen, laadukas ruoka, joten viihdyttelen teitä välillä muullakin, kuin potemillani sydänsuruilla- siitä tämä lähti, katsotaan mihin johtaa!